Kyllä
"Lähetäänkö burgerille?" Olin ajatellut lukevani ranskaa tai hyppiväni hyppynaruilla, mutta jokin luonnossani repii sanat suustani. Suostun, vaikken haluaisikaan. Suostun, vaikka voisin saada elämääni edistystä aikaan. Pidän hauskaa, autossa matkalla ei-mihinkään ympäri kaupunkia kaverit kyydissä. Ja niin, taas yksi päivä poltettu nauraen. Terve. Olen 18-vuotias lapsi, jonka perusperiaatteena on jo muutaman vuoden ajan ollut, että kaikelle pitää sanoa "kyllä". Esimerkiksi uusille mahdollisuuksille, ideoille ja ihmisille, mutta myös tutuille ideoille ja ihmisille. Kuvailemani tapaus on toistunut monia monia kertoja, eikä kerrat tunnu koskaan loppuvan. "Burgerireissuilta" palataan aina vähän ennen keskiyötä, vatsalihakset kipeänä nauramisesta ja kurkku käheänä huutamisesta. Itse saan kotona tästä noottia aina vähän enemmän kuin muut kaverini, sillä asun vielä perheeni kanssa ja koiramme herättää koko talon, kun ovi käy. Periaatteeni on ollut hyväksi mielell