Autopilotilla

Teen sitä taas, kävelen unessa. Luulin sen olevan jo ohi, mutta olen painunut takaisin kuplaani. Voisin tehdä tästä laulun, mutten tiedä miten laulu syntyy. Sanoja, pitkiä lauseita tiivistettynä muutamaan hassuun riviin. Kuuntelen paljon lauluja. Yksi harvoista asioista jotka yltävät koskettamaan jotakin pääni sisällä. Laulut osaan sisäistää, mutta puhe jää kuplan päälle kellumaan. Vain hetkeksi ennen kuin ne liukuvat pois. Puhe ei pääse kuplan läpi, pyyntöjä on vaikea muistaa ja lupauksia hankala pitää kun sanat liukenevat pään sisäiseen äänekkääseen hiljaisuuteen. Joka on muuten kaikkea muuta kuin mitä hiljaisuudella noin yleensä tarkoitetaan. Kuin olisin koko ajan keskellä väenpaljoutta, mutta aina sen verran ajatuksissani, etten saa kenenkään puheesta selvää.

Laulut, lyriikat, melodiat. Harvoja asioita joita kuulen, joiden kautta tunnen. Edes vähän.  Mutta siitäkään ei ole apua kun yritän ymmärtää mitä minulle sanotaan. Joskus syytän siitä meluisaa ympäristöä, joskus muuten vain huonoa kuuloa tai väsymystä. Joka päivä useita hetkiä, useita sanoja menee ohi, olen lukossa pääni sisällä, unohtunut sinne kuin yksinäinen ihminen omaan asuntoonsa. Toistan samoja asioita päivästä toiseen. Sali, koulu, uni. Yritän muistaa myös syödä. 

Siitä on hetki kun olin kuplassa viimeksi, en koskaan tosin huomannut tulleeni sieltä ulos. Enkä missään vaiheessa tajunnut painuneeni takaisin. Joskus mietin, tuntevatko muut samoin, että ympärillä on paksu kalvo joka erottaa oikeasta maailmasta ja estää tuntemasta. Luulin kerran jo heränneeni kun ymmärsin eläneeni ilman ajatusta. Mutta sitten tajusin edelleen olevani kuplassa.

Siitä on hetki kun pystyin katsomaan asioita suoraan kohti. Siitä on hetki kun näkökenttäni ei ollut sumeana yli puolta ajasta. Siitä on hetki kun osasin muodostaa lauseita sanottavaksi. En osaa puhua, joten laulan yksin asunnossani lauluja jotka kertovat minusta, ainakin mielestäni. Laulan sanoja joita kukaan ei kuule, huudan apua mutta naamioin sen musiikiksi. Vaikka joku minut kuulisikin, ei kukaan ymmärtäisi kuunnella sanojani, eikä kukaan ymmärtäisi tapaani puhua. Kirjoitan, sillä se on helpompaa, ei haittaa vaikka lauseet ovat katkonaisia, niihin voi aina palata, niitä voi aina parannella. Parannella kunnes ne voi antaa luettavaksi niille, jotka osaavat sanojani etsiä. Tai jotka sattuvat niihin törmäämään. Ei, mutta ihan oikeasti, kuka tänne vahingossa löytäisi? Puran itseni tähän kun en osaa muutakaan. Kuiskaan kuplastani, vaikka kukapa tällaisessa osaisi auttaa? "Make me feel alive" on varmaan mahdoton tehtävä. Tai ehkä on olemassa joku lääke, joku ihmeellinen pilleri joka kirkastaisi värit maailmassani? Kuvanmuokkausohjelmat osaavat tehdä sen kuville mutta kuka tai mikä osaisi tehdä niin ihmiselle?

Tässä tapauksessa ei toinen ihminen ainakaan. Enemmänkin muut ihmiset ahdistaa, kaikki odottavat minusta jotain mitä en osaa olla, en tunne edes olevani paikalla. Uusista ihmisistä puhumattakaan, ei kukaan halua nähdä ainakaan kahta kertaa ihmistä joka tuijottaa kaikkialle muualle kuin silmiin ja kuulee ehkä puolella korvalla kun hänelle puhutaan.

Katsoin tänään taivaalle ja tunsin. Haaleat revontulet tanssivat verkkaisesti pitkin taivasta ja tunsin samaan aikaan olevani kotona mutta samalla niin kaukana kotoa, että olen eksyksissä. Sillä hetkellä tiesin, että haluan olla yksin, mutten yksinäinen. Tunnen olevani puolikas, yrittämässä täyttää koko sitä roolia jota täällä kuuluisi pelata.  Olen onnellinen onneton. Kadottanut osia itsestäni matkan varrelle.

Itken enkä saa tunteistani selvää, niiden maailma on sotkuinen. Onko niin, että päässäni asiat ovat kaikki keskenään ristiriidassa, jolloin kaikki kumoavat toisensa? Jättävät jälkeensä vain tyhjyyden? Vai onko asiat niin, etten todella tunne mitään? Tunteeko muut ihmiset joka päivä jotain? Puuroutuuko puhe muidenkin korvissa käsittämättömiksi määriksi irrallisia tavuja ja sanoja? Osaisinpa edes keskittyä, sekin auttaisi niin ei tarvitsisi kokoajan pelätä pettymyksiä.

-Aro