Taas väsyttää. Taas.

Väsyttää. Väsyttää ihan kamalasti. Itkettää vaikka mikään ei oo huonosti. Uupumus, vaikka päivän raskain tehtävä on nousta ylös. Vaikeeta nukahtaa vaikka pää ei toimi valveilla, väsyttää. En voi nukkua pitkään, ahdistaa jos puolet päivästä on jo kulutettu kun herään. Enkä muutenkaan saa enää uudelleen unen päästä kiinni, levottomuus iskee kun silmät aukee.

Ja tänään on taas sellainen päivä kun en yhtään tiedä kelle tästä puhua. Jopa paras kaveri tuntuu nykyään niin etäiseltä, etten viitsisi häiritä asioillani. "Mielenterveysyhteyshenkilöt" taas ei vastaa edes saman päivän aikana, sinne pitäisi olla aika.

Näistä puhuminenkin tuntuu niin raskaalta että tekisi mieli perua koko hakemus psykoterapiaan. En jaksa perustella tarvettani sille enkä jaksa käsitellä muistoja tai muita taustalla vaikuttavia tekijöitä enää. Antaa olla. Oon vaikka ikuisesti väsynyt, en tiiä parantuuko se vaikka saisinkin puhua ja punnita ongelmiani...

Ehkä olen vain melankolinen ihminen.

Herään. Keskellä päivää, edelleen näkymättömät kahleet vangitsemassa kehoani sänkyyn. Ahdistun ja nukahdan vain herätäkseni muutaman minuutin päästä uudestaan. Tällä kertaa myös levottomuus iskee. Mitä tekisin kun mitään pakollista ei ole? Syön aamupalan ja jumitun tunniksi lautasineni sohvalle. Ahdistus, levottomuus, syyllistävät ajatukset, uupumus ja voimattomuus kiistelevät päässäni, enkä voi tehdä muuta, kuin tuijottaa eteeni ja odottaa jotain tapahtuvan. Jotain, josta saisin edes pienen kipinän tehdäkseni tänään jotain... Hyödyllistä.

Voisin siivota, voisin lenkkeillä, voisin nikkaroida... Mutta vaikka haluaisin, jaksamiseni ei riitä.

Pitäisi syödä paremmin, pitäisi liikkua enemmän, sosialisoitua... Mutta en millään jaksa.

Haluaisin soittaa, laulaa, pelata, maalata, lukea, jopa opiskella... Mutten jaksa.

En vain jaksa.

Pelkään voida hyvin - jokaisen huipun jälkeen tulee aina alamäki. Niin monesti sen olen jo kokenut, niin monesti olen luullut löytäneeni elämäni normaaliolotilan. Silti aina jostain, sujui arki miten mallikkaasti tahansa, tulee suru, melankolia ja lamaannus. Lopulta ahdistus ja pelko, ettei mikään tule ikinä olemaan oikeasti hyvin, mikään ei tule järjestymään. Joku on ja tulee aina olemaan huonosti, en vain keksi, mikä se on. Miksi olen aina niin voimaton?

On ristiriitaista, kuinka voimaton voikaan ihminen tuntea olevansa, vaikka käy neljä kertaa viikossa salilla ja lihakset jaksaisivat kantaa vaikka toisen ihmisen päivästä toiseen. Ja sama nuori mieli on käynyt läpi parhaan ystävän kuoleman, vuosien yksinäisyyden, monen rakkaan lemmikin kuolemat sekä ihan vasta isoisovanhempienkin menetyksen. Mieli on ollut vahva, sillä edelleen olen täällä. Ja silti, tämä sama vahva mieli on jatkuvasti niin väsynyt, että koko keho on uupunut ja haluton toimimaan.

Tai ehkä en olekaan vielä käsitellyt sitä kaikkea? Mieli käsittelee käsittelemistään ja uupuu jatkuvasti lisää, kun taakka vain kasvaa. Opiskelu, työ, uudet ihmiset, uusi ympäristö, uusia kokemuksia...

Aina uudestaan, vuosista huolimatta,  kasvamisesta piittaamatta, kokemuksia unohtamatta, huomaan, että
Vieläkään En Osaa Hengittää.