Inttipostaus

Yleisesti, aloitin asepalveluksen tammikuussa täysin tietämättä, mitä halusin täällä tehdä. Ensimmäisten kuuden viikon aikana kuitenkin ihastuin pihan vaatimattomiin ja kovaäänisiin kuorma-autoihin, eli maseihin, raseihin, eemeleihin, aaseihin, ategoihin ja daffeihin. Unohtamatta suosikkejani, ei-niin-vaatimattomia scanioita, joilla kaikki ajotunnit suoritettiin. Siispä hakeuduin kuljettajaksi ja koska olin hyvä koneiden käsittelyssä, pääsin myöhemmin (komppanian toisena naisena ikinä) CE-kuljettajaksi. Tämän johdosta saan ADR-luvat, säiliöluvat, räjähdeluvat ja täydet ammattipätevyydet. Vaikka en kaikkea haluamaani intistä saakaan, saan ammatin ja helvetin kalliit luvat, joista on varmasti hyötyä tulevaisuudessa jos kyllästyn oikeisiin töihini (niihin joihin opiskelen monta vuotta) tai jos tarvitsen opiskelujen aikana lisärahaa.

Suunnilleen heti kun asetuin aloilleni kasarmille, selkäni alkoi oireilemaan ja missasin noin puolet kaikesta mitä alokaskaudella (joka oli tälle saapumiserälle jopa helpompi kuin seuraavalle) harjoiteltiin ja opeteltiin. Esimerkiksi ampuminen jäi vain kahteen kertaan ja alokaskauden urheilusuorituksista jäi cooper ja pällitestit suorittamatta. Metsäleireillä myös napalmirata ja hälytykset jäivät kokematta, koska selkä kipuili. Myöhemmin vaivaa kuvattiin ja tutkittiin fysiatrilla ja fysioterapeutilla vain, jotta voidaan todeta kivun olevan päässäni. Mahdollisesti alkanut eräästä lumilautaonnettomuudesta, mutta nykyään aktivoituu stressistä ja ahdistuksesta. Ylipäätään jos koen surua tai muita negatiivisia tunteita, on selkä ensimmäinen mistä huomaan jonkin olevan pielessä.
Selän kipuilu tuolloin vaikutti myöhemmin palveluksessa siihen, että vaikka halusin ja hainkin jälki-AUK:iin, ei se ollut mahdollista kun alokaskauden pisteet jäivät niin paljon vajaaksi puuttuvien suoritteiden johdosta. Eikä tähän auttanut cooperin tai pällitestien jälkikäteen suorittaminen. Nykyään selkä ei enää kovin usein kipuile ja vaikka kipuileekin, monesti sivuutan sen muistaen, ettei siellä ole mitään oikeaa vakavaa vammaa. Ja nykyään selkä on muutenkin paljon paremmassa kunnossa, sillä saliharjoittelun ja fysioterapeutin harjoitteiden johdosta olen saanut rakennettua hyvät selän tukilihakset.

Nyt palveluksen loppupuolella selvittelin mahdollisuuksia jälki-jälki-AUK:iin, eli erilliselle kurssille johon voi osallistua vuoden tai kahden päästä. Sinne tähtään, sillä sen pystyy suorittamaan opiskeluiden kanssa samaan aikaan. Tietenkään silloin ei ole ihan sama asia suorittaa koulutusta, täysin eri porukka täysin eri tilanteessa suorittaa suurimmaksi osaksi verkkototeutuksena aliupseerikurssia, jolloin ei varmasti tule syntymään samanlaista yhteishenkeä, kuin asepalveluksen aikana suorittaessa.

Intissä yhteishenki ja täällä syntyneet kaverisuhteet ovatkin tehneet vuodesta paljon siedettävämmän ja jopa hauskan. Samat, vuosia ja vuosia kierrossa olleet läpät lentävät sekaisin oman saapumiserän tuomien paskojen läppien kanssa. Kuka vaan voi jutella kelle vaan ja kaikkiin osaa suhtautua jo suht-neutraalisti. (Pari poikkeusta löytyy, muttei niistä sen enempää...)
Olin alkuun todella sulkeutunut, soittelin paljon äitin ja silloisen poikaystäväni kanssa enkä ottanut kontaktia juuri keneenkään, kun ei vaan kiinnostanut, en ollut kovin sosiaalinen silloin. Mitä pidempään täällä on ollut ja mitä enemmän on joutunut puuhailemaan näiden ihmisten kanssa, sitä enemmän ja sitä parempia kavereita täältä on löytynyt. Vahva tunne kyllä tällä hetkellä, etten ihan kauheasti tule kaikkia näkemään enää intin jälkeen, mutta sentään intissä on kiva olla, kun on (melkein) aina seuraa kun sitä kaipaa. Seurasta huolimatta välillä on ollut kauhean yksinäisiä hetkiä kun siviilielämässä on tapahtunut ja haluaisi jutella sieltä jollekin, mutta ketään ei saa kiinni. Tässä tietysti vaikuttaa paljon sekin, että loppujen lopuksi kaikki ovat täällä yksin ja siihenkin pitäisi oppia, mutta intti ympäristönä tekee siitä hyvin vaikeaa. Onneksi on aikaa intin jälkeenkin.
Kavereiden lisäksi täällä kehittyy ihmisenä paljon, oppii vähän ottamaan vastuuta ja oppii toimimaan osana isoa ryhmää. Itse olen saanut paljon itsevarmuutta ja uskallan paremmin kokeilla asioita enkä pelkää tekeväni väärin, sillä kaiken pystyy korjaamaan. On ollut monta kertaa, kun on pitänyt korjata autoja joista en itse tiennyt mitään. On monta kertaa siis pitänyt kysyä apuakin - ja siihen on aina ennen ollut ISO kynnys. Sentään nykyään on paljon helpompaa, sillä avun kysyminen on erittäin kätevä taito noin siviilissäkin.

Sanotaan, että kuskit pääsee helpoimmalla intistä ja itse voin liittyä tähän vain osittain. Aika on ollut suht raskasta ja edennyt hitaasti. Hommat ovat olleet suurimman osan ajasta yksitoikkoisia ja turhia. (Vaiko vain turhan tuntuisia?) Osittain koska en tosiaankaan tiennyt autoista mitään ennen tänne tuloa, hädin tuskin osasin avata autosta konepellin, mutta lähinnä tylsiä hommia on ollut kaikennäköiset autojen tarkistukset, jotka toistetaan monta kertaa kuukaudessa kun "oikeat" hommat loppuvat kesken. Palosammuttimet on monta kertaa tarkistettu kaikista autoista, varusteet on käyty läpi miljoona kertaa ja "ajoonlähtötarkistus" on suoritettu turhan monta kertaa ilman, että autot olisivat olleet edes liikkumassa minnekään.

E-kuskina joka kolmas viikonloppu kiinni, sekin on käynyt raskaaksi välillä, kun siviilissä on kasaantunut hoidettavia asioita, töitä (koska päivärahat ei riitä) ja tapahtumia, joihin pitäisi ehtiä. Intin aikana on tullut stressattua laittoman paljon ajasta, läheisistä ja rahasta. On ollut hetkiä, kun tilin saldo on ollut pitkän aikaa alle euron ja laskuja satanut postiluukusta, mutta sukulaisten avustuksella ja neuvottelemalla on asiat aina järjestyneet. Silloin tällöin koko paikka on tuntunut vankilalta, kun poistumista alueelta rajataan ja kukaan ulkopuolinen ei ole tervetullut alueelle. Kuitenkin pahimpiin ahdinkoihin saa aikaa ihan pyytämällä, esimerkiksi kun isomummoni kuoli, sain jäädä kotiin koko viikoksi. Osa viikosta kului saattohoitamassa häntä ja osa kuoleman jälkeisessä surutyössä. Tästä joustosta ei voi olla muuta kuin kiitollinen.

Loppupeleissä, vaikka välillä on ollut tylsää ja välillä rankkaa, en kadu intissä mitään muuta, kuin sitä, etten pyrkinyt alusta asti AUK:iin. Kokemuksena tämä on kasvattanut niin paljon, etten olisi jättänyt tätä välistä mistään hinnasta.

-Aro