Minun vai jonkun muun?

Sen lisäksi, että olen kadottanut läsnäolon tunteeni, olen kadottanut myös unelmani. Olen kadottanut syyn pitkälle haahuilulleni, olen kadottanut itseni. Muiden unelmia tavoittelemalla pääsee pitkälle, mutta omia unelmia luomalla pääsee perille. Mitä minä haluan ja mistä edes pidän? Mistä innostun ja mikä saa minut hymyilemään? Tai mikä sai minut aikanaan hymyilemään?

Jatkona ajatuksenvirrasta Terveyskapina-julkaisun lopusta, jossa lähdin miettimään, miten paljon olen elänyt muiden ajatusten ja toiveiden mukaan. Olenko kuunnellut itseäni ollenkaan? Kunnianhimoa nyt ainakin on kuultu kun yliopistoon tosiaan päädyin.

Joskus yllytyshullu ei ehkä olekaan niin hullu kuin sana antaa olettaa, vaan ehkä tällainen henkilö ei ajattele kaikella teholla vaan antaa osan päätöksenteon tuskasta muille ensinnäkin päästäkseen tietyllä tavalla helpommalla, mutta lisäksi saadakseen huomiota ja ehkä myös tietynlaista tunnustusta. Toisaalta ehkä yllytyshulluutta ei voikaan liittää tähän tilanteeseen, sillä nimenomaan päätöksentekemisen vaikeus on muunmuassa masennuksen keskeisiä piirteitä. Mistä päästään takaisin tilaani: muutamia vuosia sitten, kun olin vasta lapsi, lapsuuden ilo riistäytyi käsistäni erään rakkaani menehdyttyä onnettomuuden takia. Olettaisin tästä alkaneen tietynlaisen kierteen, etten ole osannut enää olla iloinen, vajosin ikään kuin uneen jossa tein kaiken automaatiolla enkä ollut missään kokonaan läsnä. Edelleen oletan, että tämä vaikutti paljon siihen, miten päädyin tilanteisiin, paikkoihin ja asemoihin joihin päädyin. Nimenomaan päädyin, muiden ehdotuksista tai kehotuksista. Sama jatkui tähän vuoteen asti, ehkä inttiä lukuunottamatta - sinne halusin itse kokemuksen ja haasteen perässä, enkä sinne lähtiessä kuunnellut ketään kenen mielestä lähtöni oli järjetön. Tämän kirjoituksen tarkoitus on, että ymmärtäisin, mitkä ovat olleet omia ajatuksiani ja mitkä muiden ihmisten tai ympäristötekijöiden aikaansaannosta.

Kuten pohdin aiemmassa tekstissäni, olisin nyt Tiimiakatemiassa tradenomiopiskelijana tai Turussa fysikaalisten tieteiden parissa jos olisin kuunnellut itseäni ja uskaltanut toimia sen mukaan. Todennäköisempi kyllä olisi Tiimiakatemia, sillä siitä olin ihan ensimmäiseksi kiinnostunut sen kansainvälisten mahdollisuuksien ja opiskelun läpi jatkuvan joustavan tiimityöskentelyn takia. (https://www.tiimiakatemia.fi/) En kuitenkaan enää ole sinne vaihtamassa vaikka mahdollisuus olisi, muutokset tuntuvat aina niin vaikeilta, että nyt kun olen vähän päässyt sisään yliopisto-opiskeluun, aion myös pysyä yliopistouralla.

Yläasteen ja lukion aikana osallistuin vähän kaikkeen: nuorisovaltuustoon ja oppilaskuntaan jäseneksi ja seurakunnan toimintaan vetämään lasten kerhoja ja toimimaan isosena leireillä ja osallistumaan muutenkin toimintaan. Nuvaan päädyin koululla pidetyn esittelyn kautta, vaikka ikinä en ole politiikasta ollut kiinnostunut. Halusin vain kokeilla mutta en osannut lopettaa siinäkään vaiheessa, kun kalenterini olivat täynnä kaikkea sekavaa enemmän ja vähemmän tarpeellista ohjelmaa. (Puoliakaan en muista tuosta ajasta) Seurakunnan toimintaan jäin ensin mukavien ohjaajien ja myöhemmin kavereiden takia, enkä koskaan ole ollut mitenkään uskonnollinenkaan. Seurakunnan kautta sain kartoitettua ensimmäisen työkokemuksenikin lasten leivontakerhossa, josta jo aiemmin mainitsin. Molempia näistä yhdistää se, etten itse ole tehnyt aloitetta osallistuakseni. Olin vain hyvin vaikutusaltis ja tietyllä tavalla turta, etsin kai elämälleni  jotain tarkoitusta ja jotain josta saisin iloa. Jos minulta kysyttiin, lähdenkö mukaan, myönnyin aika nopeasti, oli tapahtuma mikä hyvänsä. Kävin kaikenlaisissa nuvan liittokokouksissa ja nuvan piirikokouksissa tavallisten kokousten lisäksi ja seurakunnan jokaisessa perjantain nuortenillassa ja monessa muussa ohjelmassa, kuten Maata Näkyvissä Festarit-reissu ((Saved From Ourselves bängäs muute, 6/5 vahva suositus)) ja kaikki seurakunnan leirit. Eikä kyllä ole tarvinnut katua mitään. Paitsi ehkä niitä nuvan piirikokouksia, olivat tosi tylsiä ja turhauttavia kun ei ollut aikeita laajentaa omaa reviiriä sinne asti.

Mutta nykytilanteesta pakko vetää yhteenveto, että ehkä olisin joka tapauksessa päätynyt jotain kautta tähän tilanteeseen ennemmin tai myöhemmin. Olen liian laiska lukemaan pääsykokeisiin ja nähnyt liikaa ammatissaan jumissa olon aiheuttamia ongelmia ja jaksamisen vaikeuksia. Siispä soveltavana tutkintona kasvatustieteen tutkinto saattaa olla juuri se mitä tarvitsenkin pohjalle työelämääni, sillä siitä on ainakin helppo jatkaa eteenpäin. 

Halusin tästä näkökulmasta pohtia myös unelmia, joista osa saattaa olla enemmän jonkun muun, kuin itseni unelmia. Ensimmäisenä maatila, talli ja hevosia. Tämän olen saattanut kopioida äidiltäni, tai muilta hevosihmisiltä ympärilläni (niitä on monta) ja vaikka hevosista pidänkin, en varmaan lopulta osaisikaan istua elämään, jossa joka aamu herätään hoitamaan tallitöitä ennen omia töitä ja illalla palataan hoitamaan eläimiä ennen omaa vapaa-aikaa. Puhumattakaan siitä, että usein maalla asuakseen pitää sietää pitkä työmatka ja sen luoma kynnys ihmisten tapaamiseen. Tämä ei ole minun unelmani, vaikka pitkään olen näin luullut.

Lyhyesti melkein välttämätöntä mainita autounelmistakin, eräs sukulaiseni on mersukauppias, josta johtuukin, että olen aina katsellut ja ihaillut mersuja. Perheessäni kuitenkin on ollut myös audia, toyotaa ja bemaria ja näiden lisäksi olen ajanut lukemattomia erilaisia autoja näin aikuisiällä. Lopulta olen monen itseni kieltämisen jälkeen päätynyt audifaniksi. Sekä ajomukavuuden että ulkonäön perusteella paras merkeistä. (En sano, etteivätkö halvemmatkin vagilaiset (tai autot ylipäänsä) olisi hyviä ajaa, mutta "parempi" merkki on aina parempi)

Oikeasti unelmoin siitä, että saisin rakennuttaa tai remontoida sopivan kokoisen omakotitalon isolla takapihalla, jonne voisi tehdä koiralle (tai ketulle josta nuorempana haaveilin) aitauksen. Unelmoin myös lapsesta tai lapsista, mutta puolisosta en oikeastaan osaa haaveilla kun pärjään omasta mielestäni niin hyvin yksinkin. Ristiriitaista on, että unelmoin silti suurista häistä, jotka yhdistäisivät sukulaisia ja ystäviä.
Tämän unelman ymmärrän osittain tulevan ihan yhteiskunnasta asti, mutta myös omista kokemuksista ja tuttujen asumistavoista. Musiikkitottumusteni vuoksi paras tilanne olisi asua autotallillisessa talossa, sillä saisin harrastaa musiikkia silloin kun huvittaa. Autotallissa on paljon muitakin hyötyjä, joten se sisältyy ehdottomasti unelmaani. Lapset taas tuovat elämälle tarkoituksen siinä kohti kun aletaan uppoutumaan "oikeaan aikuisuuteen" ja yksitoikkoiseen arkeen. Koira on ekstraa, mutta itselle tärkeä eläin. Koulutettava, leikitettävä, seurallinen. Sitä haen koiralta ja sitä ne yleensä ovatkin, kaikkine mahdollisine vikoineenkin.

Toisaalta omistaminen tässä maailmassa tarkoittaa monesti isoja lainoja ja isot lainat sitä, että töissä on pakko käydä ja töistä on pakko tienata hyvin. Tämän näkökulman takia pelkäisin seurata taiteellisia piirteitäni työmaailmaan asti, siellä työllistyminen tai työn kestäminen ei ihan välttämättä ole taattua.

Suurin haaveeni ehkä olisi tehdä töitä musiikin parissa, olen hyvä laulamaan ja soitan paria instrumenttiakin ihan mukiinmenevästi. Rakastan myös kuunnella musiikkia, osittain myös tunnen musiikin kautta. Jos en muuten osaa sanoittaa tunteitani, yleensä mielessä pyörii joku laulu tai lyriikat joihin tunteeni kiteytyvät. Välillä myös pelkkä melodia. Musiikkiala on hyvin riippuvainen ihmissuhteista, joissa en ole yhtään hyvä. Julkisuus ei ajatuksena häiritse ollenkaan, mutta uusien ihmisten tapaaminen... pelkkä ajatus ahdistaa. Näen, että piireihin olisi ehkä vaikea päästä sisään, mutta musiikin parissa viihtyisin ihan varmasti pitkään.

Toisaalta toivon työltä joustavuutta, haluaisin pidempien reissujen olevan mahdollisia, sillä tykkään reissata. Ehkä ulkomaille, ehkä ihan Suomen sisällä, mutta etätyömahdollisuus olisi melkein pakollinen, voisin olla pari viikkoa muualla muutaman kerran vuodessa ja loput istua vaikka toimistolla. Tai studiolla, riippuu paljon työstä.

Leikittelin hetken myös ajatuksella, että perustaisin erään kaverin kanssa valokuvaamon. En vielä oikeasti osaa mitään sellaista, mutta kuvien ottaminen huvikseen on aina ollut hauskaa ja niiden muokkaaminen kiinnostaisi myös.

Mietinnässä on ollut viimeaikoina myös Puolustusvoimille työllistyminen, en tiedä mitä ihmettä he minulla tekisivät kun en oman sodanajan tehtävistäkään osaa muuta, kuin sitä itse rekan ajamista ja lastaamista. En osaa korjailla autoja tai muutakaan siitä näkökulmasta hyödyllistä. Maanpuolustus on jäänyt armeijan jälkeen harrastukseksi, käyn MPK:n harjoituksissa kehittämässä itseäni ja nauttimassa seurasta. (Jostain syystä keski-iän ylittäneille rouville ja herroille on paljon helpompi puhua kuin oman ikäisille, pakko olla jotain tekemistä elämänkokemusten kanssa, tykkään kuunnella tarinoita. Toisaalta tuon ikäiset ovat oppineet elämän varrella olemaan kiinnostuneita muista ihmisistä ja he haluavat aina kuulla minunkin kokemuksia ja suunnitelmia, sekin voi tehdä vuorovaikutuksesta heidän kanssaan helppoa.) Hain nyt ensi vuonna järjestettävään reservin täydennyskurssiin, jossa miehistöläisistä tehdään aliupseereita. (https://intti.fi/reservin-taydennyskurssit) Sieltä haluaisin ehkä jatkaa vielä upseeriksi asti, ehkä jopa pidemmälle kadettikouluun, mutta niin pitkälle en uskalla haaveilla kun en tiedä, pääsenkö aliupseeriksikaan kouluttautumaan vielä. Parhaimmassa tapauksessa pääsen sinne nyt ja suoraan seuraavan vuoden upseerikoulutukseen mutta silloin käsissäni pitäisi ajallisesti jo olla kandin paperit nykyisestä yliopistostani. Jos pääsisin vasta seuraavan syklin mukana kursseille, olisin jo maisteri kun pääsisin kadettikoulun porteille.

Huh, menin jo pitkälle tulevaisuuteen, vaikka käsillä on opiskelu. Opiskelun ohessa tavoittelen muutakin kuin akateemista kehittymistä, nimittäin ikioma ikuisuusprojektini, kehoni. Haluaisin vihdoin pudottaa painoa, haluaisin näyttää oikeasti urheilulliselta enkä pelkästään isokokoiselta ja vahvalta. Haluaisin pudottaa rasvaprosenttia, rakentaa kehoani niin, että lihakset erottuisivat peilistä. Haluaisin nähdä peilistä muutakin kuin leveän, yksityiskohdattoman selän ja keskimääräistä isommat rinnat. Tarkoitukseni ei ole haukkua itseäni lihavaksi, mutta mietin tosissani, että saatan jossain vaiheessa elämääni erilaisten niska-/hartia-/selkävaivojen varjolla hankkiutua rintojenpienennysleikkaukseen ja vaivojen helpottamisen lisäksi saavuttaa tuon urheilullisemman peilikuvan.

Tätä kirjoitusta suunnitellessani huomasin, kuinka monta unelmaa ja haavetta olen oikeasti sisäistänyt. Monta jotka ovat tulleet ulkopuolelta, mutta myös monta jotka tulevat ihan omasta takaa. Tämänkin johdosta saatan kirjoittaa vielä toisenkin unelmia ja omia ideoitani punnitsevan tekstin. Tai sitten en, riippuu unohdanko unelmoineeni taas. Ehkä vielä joku päivä opin kirjoittaessani, mistä pidän ja mistä en, sitä ei vielä tämän kirjoituksen aikana tapahtunut, mutta toiveet ovat korkealla kaikesta tämänhetkisestä synkkyydestäni huolimatta.

-Aro