En vieläkään osaa hengittää

 Opiskeluluolan sekasorron keskellä, kerrankin tyytyväisenä aikaansaannoksiini, päätin istua alas taas kerran pitkän opiskelupäivän jäkeen ja kirjoittaa vähän lisää. Kehitys on huimaa silloin kun siitä vähiten stressaa. Keho, mieli ja koulutyöt ovat menneet eteenpäin ihan huomaamatta, kun stressi unohtui ja keskityin vain olennaiseen, tunti tunnilta ja päivä päivältä. Tänään mikään ei ahdista kirjoittaessani vapaata tekstiä, jolla ei ole mitään merkitystä elämäni etenemisen kannalta. Saan hetkeksi laskea käteni näppäimistön ylle ja antaa niiden lentää kirjainten välillä ilman, että jokaista kirjainta tarvitsee erikseen miettiä. Puran, ilmaisen, lepään. Tunne, jonka tunnen harvoin, olen ylämäen jälkeen viimein välietapilla jota kohti on pitkään kiivetty. Edessä siintää jo seuraava mäki, mutta juuri nyt olen itsevarmempi. Tulen selviämään siitä. Tosiaan, ensimmäisen puolen vuoden ajan yliopistossa en ymmärtänyt alkuunkaan, mitä oli tarkoitus tehdä. Rästiin jäi vaikka ja kuinka monta kurs

Jos on jotain valaisevaa kommenttia tai auttavaa kättä tähän hätään, saa tästä ajatusryöpystä tulla keskustelemaankin...  Mä oon väsynyt, taas. Ehkä syy miks nyt on taas tosi huono olla. Elämä on kauheen turhan kuuloista, eletään pieniä hetkiä varten. Muuten kaava on et opiskellaan et voidaan mennä töihin, kulutetaan ittemme loppuun töillä ja sit me kuollaan. Kuinka moni edes pääsee sinne eläkeikään asti? Ainoa hyvä aika elämässä nuoruuden lisäksi ja silloinkin ollaan vanhoja, raihnasia ja todennäköisesti köyhiä. Tää elämä ei oo elämisen arvoista. Ehkä matkan varrella tehään lapsi kärsimään tästä samasta kaavasta, lapsihan tuo jotain merkitystä elämään, lopulta sekin tosin turhaa. On vähän olo että seisoisin aavikon reunalla, kaikki merkkipaalut jotka häiritsivät näkemästä edessä ammottavaa tyhjyyttä on nyt ohitettu ja enää jäljellä on löytää työ ja päästä eläkkeelle tai kuolla. En kuitenkaan sanoisi olevani mitenkään itsetuhoinen, vähän surullinen ja yksinäinen vaan (tai ehkä ei niin

Sen lisäksi, että olen kadottanut läsnäolon tunteeni, olen kadottanut myös unelmani. Olen kadottanut syyn pitkälle haahuilulleni, olen kadottanut itseni. Muiden unelmia tavoittelemalla pääsee pitkälle, mutta omia unelmia luomalla pääsee perille. Mitä minä haluan ja mistä edes pidän? Mistä innostun ja mikä saa minut hymyilemään? Tai mikä sai minut aikanaan hymyilemään? Jatkona ajatuksenvirrasta Terveyskapina-julkaisun lopusta, jossa lähdin miettimään, miten paljon olen elänyt muiden ajatusten ja toiveiden mukaan. Olenko kuunnellut itseäni ollenkaan? Kunnianhimoa nyt ainakin on kuultu kun yliopistoon tosiaan päädyin. Joskus yllytyshullu ei ehkä olekaan niin hullu kuin sana antaa olettaa, vaan ehkä tällainen henkilö ei ajattele kaikella teholla vaan antaa osan päätöksenteon tuskasta muille ensinnäkin päästäkseen tietyllä tavalla helpommalla, mutta lisäksi saadakseen huomiota ja ehkä myös tietynlaista tunnustusta. Toisaalta ehkä yllytyshulluutta ei voikaan liittää tähän tilanteeseen, sillä

Teen sitä taas, kävelen unessa. Luulin sen olevan jo ohi, mutta olen painunut takaisin kuplaani. Voisin tehdä tästä laulun, mutten tiedä miten laulu syntyy. Sanoja, pitkiä lauseita tiivistettynä muutamaan hassuun riviin. Kuuntelen paljon lauluja. Yksi harvoista asioista jotka yltävät koskettamaan jotakin pääni sisällä. Laulut osaan sisäistää, mutta puhe jää kuplan päälle kellumaan. Vain hetkeksi ennen kuin ne liukuvat pois. Puhe ei pääse kuplan läpi, pyyntöjä on vaikea muistaa ja lupauksia hankala pitää kun sanat liukenevat pään sisäiseen äänekkääseen hiljaisuuteen. Joka on muuten kaikkea muuta kuin mitä hiljaisuudella noin yleensä tarkoitetaan. Kuin olisin koko ajan keskellä väenpaljoutta, mutta aina sen verran ajatuksissani, etten saa kenenkään puheesta selvää. Laulut, lyriikat, melodiat. Harvoja asioita joita kuulen, joiden kautta tunnen. Edes vähän.  Mutta siitäkään ei ole apua kun yritän ymmärtää mitä minulle sanotaan. Joskus syytän siitä meluisaa ympäristöä, joskus muuten vain hu

Hei taas, epäsäännöllinen julkaisurytmi jatkuu, tällä kertaa sukelletaan hieman ihoni alle, ruokasuhteen ja kehonkuvan pariin. Vuosia ja vuosia olen ajatellut olevani lihava. Ja niin kauan kuin muistan, eräs läheiseni (harrastaa dieettejä silloin tällöin) on ollut samaa mieltä itsestään ja toisinaan myös minusta. Pitkään olin oikeasti ihan normaalin kokoinen, mutta jossain vaiheessa kontrolli on menetetty, sillä en ikinä ole ollut niin painava, kuin nyt keväällä. Jos ihan kiloista puhutaan niin käänteentekevänä hetkenä oli se, kun astuin eräs keväinen päivä vaa'alle joka kehtasi ilmoittaa painokseni 80kg. Siinä oli taustalla edellisen päivän buffet-ravintolaillallinen, mutta säikäyttihän se silti. Palataan aikaan pari vuotta sitten, jolloin vahdin hyvin tarkkaan mitä syön, jotta mahdun wanhojentanssimekkooni, tällöin painoin 65kg ja tällöinkin ajattelin olevani lihava. Tällä hetkellä mietityttääkin, olinko ennen sitä painanut jo pitkäänkin tuon verran vai oliko sitä varten tehty jo

Yleisesti, aloitin asepalveluksen tammikuussa täysin tietämättä, mitä halusin täällä tehdä. Ensimmäisten kuuden viikon aikana kuitenkin ihastuin pihan vaatimattomiin ja kovaäänisiin kuorma-autoihin, eli maseihin, raseihin, eemeleihin, aaseihin, ategoihin ja daffeihin. Unohtamatta suosikkejani, ei-niin-vaatimattomia scanioita, joilla kaikki ajotunnit suoritettiin. Siispä hakeuduin kuljettajaksi ja koska olin hyvä koneiden käsittelyssä, pääsin myöhemmin (komppanian toisena naisena ikinä) CE-kuljettajaksi. Tämän johdosta saan ADR-luvat, säiliöluvat, räjähdeluvat ja täydet ammattipätevyydet. Vaikka en kaikkea haluamaani intistä saakaan, saan ammatin ja helvetin kalliit luvat, joista on varmasti hyötyä tulevaisuudessa jos kyllästyn oikeisiin töihini (niihin joihin opiskelen monta vuotta) tai jos tarvitsen opiskelujen aikana lisärahaa. Suunnilleen heti kun asetuin aloilleni kasarmille, selkäni alkoi oireilemaan ja missasin noin puolet kaikesta mitä alokaskaudella (joka oli tälle saapumiseräl